Seinäjoen #MeilläOnUnelma on, ja tulee olemaan alkuperäisasetuksistaan huolimatta, avoin ja sivistynyt puhetilaisuus, jossa käsitellään maahanmuuton moninaisia kasvoja. Sananahan maahanmuutto on kattotermi, jonka alle sijoittuvat muun muassa sanat pakolaisuus, maastamuuttaja ja paluumuuttaja. Seinäjoen nuorisovaltuusto haluaa tällä teemalla käsitellä asiaa monelta eri näkökulmalta erilaisten ihmisten kanssa.

On täysin realistista, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä: pelkästään nuorisovaltuustossamme on 17 erilaista ja eritaustaista ihmistä, ja hyvä niin. Monipuoliset sosiaaliset suhteet tulevat aina olemaan pelkkä etu ja hyöty, sillä yhden mielipiteen maailmasta puuttuu monipuolisuus ja yhdenvertaisuus.

Moderni maailmankatsomus on jokaisen aikakauden alussa tabula rasa, tyhjä taulu. Meidän maailmankatsomustamme muokkasi rymisten teknologian nopea kehittyminen lähes kirjaimellisesti silmissä, mutta myös kansakuntia ravisuttanut terrori ja sodat. On kulunut vain 15 vuotta vuosisadan ja vuosituhanteen vaihdosta, ja olemme pelkästään näiden vuosien aikana kokeneet liiankin vahvasti, kuinka paha ihminen voikaan olla. Vihaamalla toisiamme emme saavuta mitään. Olemalla ilkeitä emme saavuta senkään vähää. Aina sanotaan, että viha synnyttää vain vihaa, mutta viimeaikojen tapahtumien saatossa uskallan väittää, että ennakkoluulot aiheuttavat vihaa.

Olemme kaikki vain ihmisiä. Ihmisiä, jotka tekevät virheitä ja arvioivat tilanteita väärin eivätkä aina tiedä miten päin sitä pitäisi seistä, että asiat näkyisivät edes hetken aikaa oikeassa kulmassa. Kieltämällä yhden meidän tulisi kieltää kaikki muutkin, eikä vain valita omia ”suosikkeja” ihmismassasta. Olemmehan me kaikki maahanmuuttajia – siis kaikki muut paitsi saamelaiset.

Sain tässä yksi päivä Twitterissä twiitin, joka koski maahanmuuttajataustaisten raiskaustuomioita Suomessa.  Minulta kysyttiin, aionko tuoda esille faktaa (en koskaan löytänyt lähdettä) huomisen MeilläOnUnelmassa näistä raiskauksista, joista n. 25% on maahanmuuttajataustaisten tekemiä. Tunnustan nyt vähän huvittuneeni, sillä tuon saman tiedon mukaanhan kolme neljäsosaa raiskauksista on kantaväestön tekemiä. Koskaan ennen ei suomalaisten naisten hyvinvointi ole ollut näin vahvasti tapetilla ja huolenaiheena. Onko tämä jo onni onnettomuudessa?

Nähdään huomenna. Toivottavasti yhtenä kappaleena.

Advertisement

Tulin kahden maissa kotiin. Extempore leffareissu Hobittiin venyi vähän pidemmäksi kuin alkujaan oli tarkoitus, enkä kadu sitä yhtään. Takoituksena oli elokuvan jälkeisen tunnemyrskyn valloittamana käydä moikkaamassa pikaisesti tuttuja Still Standingissä ja katsella vähän keitä on hoodeilla. Pikainen näyttäytyminen ja mahdollisesti kirjaan uppoaminen ei kuitenkaan onnistunut, vaan päädyin istumaan iltaa tuttujen ja puolituttujen kanssa, ja jossain vaiheessa joku kaivoi kitaran ja pari muuta soitinta esiin.

Viereisessä pöydässä istuskeli kuusi nuorta, jotka keskustelivat vikkelästi englanniksi, ja koska kansainvälisistä syistä myös meidän pöytämme käytti pääkielenään englantia, oli täysin luonnollista, että kieli kielen kohtaa. Meillä oli soittimet ja heillä ääni, eikä mennyt kauaakaan kun olimme kaikki yhdistäneet voimamme. Kaksi kitaraa, kaksi rytmimunaa ja yksi rumpu saa ihmeitä aikaan etenkin, kun sekaan heitetään kasa hyvää fiilistä ja eritaustaisia ihmisiä, jotka haluavat pitää viattomasti hauskaa nimenomaan hauskan itsensä takia. Tottakai jokaisella oli edessä jotakin juotavaa, mutta se ei ollut pääosassa.

Hienointa tässä iltajammailussa oli se, miten tapahtumat sitovat yhteen aikamoisen kasan erilaisia kansallisuuksia ja taustoja. Jos laskin oikein, meitä oli yhteensä 11 henkilöä: viisi saksalaista, kaksi suomalaista, yksi suomalainen, marokkolainen, venäläinen ja englantilainen. Lisäkseni paikalla piipahti toinen puoliverinen sekä ialialainen, mutta he ei musisointiimme osallistuneet, kuuntelivat vain. Tällaiset vahingossa syntyneet multikansalliset hetket ovat kaikkea muutakin kuin päältäpäin näyttävää pelkkää hengailua ja jammittelua: ne muistuttavat meille vahvoin sanoin, miten samanlaisia ihmiset ympäri maailmaa ovatkaan. On todella surullista, että maailman sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tilanne on kuitenkin hyvin kaukana siitä, mitä se voisi olla, jos jokainen vain avaisi silmänsä ja katsoisi edes hetken aikaa maailmaa jotenkin muutenkin kuin taloudellisesti, poliittisesti tai militaarisesti.

On hiukan hippimäisen utopistista laittaa sormet ja varpaat ristiin ja vain toivoa että politiikka unohdettaisiin hetkeksi. Se vain sattuu aivan valtavasti sydämeen kun tajuaa, että oma maa käy ”kehittävää keskustelua” niiden henkilöiden, joiden kanssa on tekemisissä vahingossa tai täysin tarkoituksella, hallitusten kanssa kokoajan joko samalla puolella tai napit vastakkain. Me täysin tavalliset pulliaiset, jotka nousemme aamuseitsemältä ehtiäksemme töihin tai kouluun elämään yhteiskunnan unelmaelämää, emme ole osallisina Suurten Herrojen päätöksissä, mutta silti me olemme ne jotka pahimillaan kärsivät eniten. Älkää käsittäkö minua tässä nyt väärin kun sanon, että yhteiskunnassa on mätää josta tulisi pyrkiä eroon. Jos tavallinen tallaaja pystyy hyvin viettämään iltaa tuntemattomien ulkomaalaisten kanssa ilman minkäänlaisia väittelyjä, kiistoja tai rähinöitä, niin miksei pystyisi myös poliitikkokin? Onko kaiken todellakin pakko mennä aina sen vaikeimman ja pisimmän kautta, jos määränpäätä pidetään kuitenkin itse matkaa tärkempänä?

Itse olen hyvin iloinen, että leffareissun jälkeen päädyin kohtalon ohjaamana musisoimaan Still Standingiin. Vaikka kukaan ei osannut laulaa, hyvin taipui muun muassa Wonderful Life, Another Brick in the Wall ja U2:n One. En kadu yhteisöllisyyttä enkä rauhan hetkiä etenkään, kun mukana on symbolistisesti tärkeitä lauluja.

P.S. To all those who were jamming at Still Standing this Monday, I want to thank you. Events like this bring us more together internationally, and bonds across country borders are extremely important especially in this kind of a world we’re living in. Viele Danke alle. Ich hoffe, dass sie leben ein wunderbar Leben mit Glück und Schneid und Schlaf. Sie verdienen es!

Anna nyt

Posted: 22 elokuun, 2014 in Uncategorized

Kukapa olisi uskonut, että itänaapurin Valio-”boikotti” aiheuttaisi lähestulkoon kansallisen yhdistymisen. Lähikaupat ja Valion tehtaanmyymälät ovat tulvineet Putin-juustoja, -rahkoja ja -voita metsästäviä ihmisiä, jotka ovat yhden ostokierroksen jälkeen lähteneet uudelle. Ei siinä mitään paheksuttavaa ole (vaikkakin 200 gramman voit ovatkin periaatteessa kertakäyttöisiä etenkin leipomisessa), on vain hyvä että Valio saa takaisin edes osan Venäjän-tuotannon kuluista. Nekin tuotteet olisivat voineet päätyä kuka ties minkä takapajulan yleisroskakoriin.

On varmaankin turha sanoa, että tämän ja edellisen viikon pääpuheenaiheet kansan parissa ovat olleetkin juuri Valion pilkkahintaiset venäjäetikettiset naapurimarketissa. On sitruunarahkasta: lisätkää pirusti maitoa että pystytte syömään sitä ilman naaman mutristumista. Huh.

Tämä aleryntäys ei ole kuitenkaan mikään tilannekohtainen juttu. On todella rasittavaa käydä koulupäivän jälkeen avaamassa jääkaappi ruoan toiveessa, mutta kaikki mitä vastaan tulee on joitain halpamerkkien kopiojugurtteja ja muita tuotteita, mitä on saatu Sittarista eurolla kymmenen kappaletta. Asiasta kysyttäessä vastauksena on kliseinen ”pitää ostaa jos halvalla saa”. Järki käteen hyvät ihmiset! On täysin samantekevää millä hinnalla jotakin ostaa, jos tuotetta ei oikeasti käytä/nauti! Ostamalla nyt vaikkapa ne kymmenen pakettia nelilohkoista jugurttia pelkän ostamisen tähden on pelkkä karhunpalvelus kaupalle ja kuluttajalle itselleen. Pahimmillaan tavara vain päätyy isosta roskalavasta keittiön pikkuroskikseen, joka tyhjennetään vähän isompaan jäteastiaan.

Yritän pitää ohjenuoranani ajatusta, että mitään ylimääräistä ei osteta eikä lempituotteita haalita kaappia täyteen. Kulutustuote säilyttää arvonsa ja ilonsa, jos sitä ei ole aina heti saatavilla.

 

Sono molto annoiata

Posted: 2 elokuun, 2014 in Uncategorized

Joudun surukseni toteamaan, että hiatus on nyt ohi. Edellisen postauksen ja tämän välillä on kulunut valtavasti aikaa ja erilaisia tapahtumia. Nämä sekä muutama yksityinen asia ovat juuri se syy miksi Elävä Tunne on ollut puolikuollut, mutta ei enää: blogi on jälkkeen henkiin herätetty ja jos jumalat ja oma jaksaminen suo, niin asiat olkoon.

Voisin kirjoittaa pitkiä tarinoita ja tekosyitä ja tapahtumia siitä, miten mukavasti kesäni on sujunut ystävien kanssa rannalla, roadtrippaamassa ja yo-kokeisiin opiskellessa. Valehtelisin. Lähes koko kesä on mennyt sekä pikkuserkkujeni kanssa ollessa että oman henkisen väsymykseni hoitamisessa. Tietyltä kantilta asiat ovat siis hyvin, mutta mitä olisikaan ihmisen elämä jos se olisi tyytyväisyydessä vietetty?

Lupaan teille, te kolme lukijaa, että vaikka abivuosi on alussa ja vaikka yo-kokeet lähestyvät ryminällä, etten unohda enää näin pitkäksi aikaa tätä sivua. Yritän jatkossa kirjoittaa vähintään yhden postauksen kuukaudessa, sillä vaikka aina riittää pälpätettävää, liian suuren pöydän ääressä on vaikea päättää mistä aloittaa syöminen.

Olen tällä hetkellä jeesaamassa tuttavani raflassa, ja voi herranjestas kun voikin olla hiljaista! Pari, kolme asiakasta tunnissa tappaa kaikkien työskentelyhalun etenkin, kun ei ole mitään mukavaa sivunäpräämistä. Pöytiäkään kun ei voi kuutta kertaa minuutissa pyyhkiä. Onhan se kuitenkin täysin ymmärrettävää näillä helteillä, että ihmiset ovat viettämässä lauantaita perheensä kanssa uimassa tai muuten vain ulkoilemassa, eikä ajatus ruoan syömisestä ulkona käväisekään päässä kun edessä on iso kasa lihaa grillattavaksi. Kelpaisi kyllä itsellekin. Onnekseni voinkin todeta, että huominen on viimeinen päivä töissä, jonka jälkeen on ruhtinaalliset kaksi vapaapäivää ennen koulun alkamista. Hieno homma, Seinäjoki, aloittaa koulut jo kuudes päivä elokuuta!

Ah, sosiaalinen media – tuo nykyajan kulttuurin terävä kulmakivi, joka on aina kaiken keskiössä. Paikka, jonka pikselöitynyt olomuoto antaa henkilölle luvan kirjoittaa täysin mitä haluaa välittämättä muiden mielipiteistä. On täysin luontoystävällistä kirjoittaa päivän nolot tapahtumat Facebook-seinälle kaiken kansan nähtäville, sillä paperinen päiväkirja tuhoaa puita sekä luontoa ja siten edistää ilmaston lämpenemistä. Onko tässä taaskaan järkeä?

Siinä missä ”hanki elämä” –kehotus komensi vielä vuosituhannen vaihteessa keksimään parempaa tekemistä, nykyään lauseenparrella kehotetaan hankkiutumaan sosiaalisen median valtakuntaan. Suosituimmat kanavat, kuten Twitter, Facebook, Instagram ja Youtube ovat globaalisti käytössä päivittäin tuhansilla ja taas tuhansilla käyttäjillä, jotka näpyttelevät älypuhelimiaan ja omenatablettejaan aamuseitsemästä iltakahdeksaan. Alituinen näytön hiplailuhan todistaa kyseessä olevan moderni henkilö, joka tahtoo pysyä ajan hermolla ja kuulla maailmaa mullistavista uutisista ensimmäisten joukossa.

Pakko se on kuitenkin myöntää – kyllä sosiaalisesta mediasta on paljon hyötyäkin. Se on keino #1 luoda uusia kontakteja valtion rajojen ulkopuolelle, sekä tarkkailla muiden maiden uutissivustoja – kun asiaa tarkastellessa huomioon otetaan mahdollisimman monikulttuuriset näkökulmat, on paljon helpompi luoda oma mielipide. Olisihan se täysin utopistista kuvitella maailma, jossa kaikki otetaan vastaan sellaisena kuin ne annetaan, eikä kriittiselle ajattelulle edes harkita uhrattavan ajatusta?

Sosiaalisen median suurin ongelma onkin juuri se, ettei se kehota käyttäjiään yksilölliseen ajatteluun tai yksityisyyteen. Vaikka jokainen on erilainen ja saa käyttää some-palveluitaan kuten tykkää, yleisimmäksi käytännöksi näyttää muotoutuvan (kärjistetysti sanottuna) tapa ottaa jokaisesta ateriasta kuva ja jakaa se koko maailman kanssa. Eihän kukaan voi käydä kahvilla ilman, että ilmoittaa käytetyn rahasumman ja kahvilan osoitteen Twitterissä. Jokaisen olinpaikkansa ilmoittaminen ystäville ja kylänmiehille on puhumaton sääntö eikä todellakaan mikään poikkeus. Voisi lähestulkoon luulla, että sosiaalisen median suhteen kansakunta on luonut itselleen uuden diktaattorin ja tarpeen, jota ilman ei ole oikeaa elämää. 

Hei

Posted: 8 helmikuun, 2014 in Uncategorized

Sy, miksi olen ollut hiljaa viimeiset kuukaudet on hyvin yksinkertainen: ei ole ollut asiaa. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (reissuja ei lasketa… eihän?) olen pitänyt sen linjan, että elävätunne-blogista ei tule internet-päiväkirjaa missään tapauksessa. Linja on, että tänne valitan valittamisesta ja lauon mielipiteitäni sen kummempia miettimättä.

Kyllä, olen elossa. Kyllä, päivitän tätä silloin tällöin.

Jacksonin autioittama juoni

Posted: 14 joulukuun, 2013 in Uncategorized

Peter Jackson teki sen taas kerran: väritti mustavalkokuvan ylisuurella väripaletilla taidokkaasti reunojen yli.

”Hobitti kakkonen”, viralliselta nimeltään ”The Hobbit: Desolation of Smaug” (tai ihan vain ”Smaugin autioittama maa” oli jotakin, mihin en ollut valmistautunut millään tasolla – en henkisellä enkä fyysisellä. En muista Percy Jacksonin jälkeen katsoneeni yhtä tarinaraiskattua elokuvaa: ahmojen perusluonnetta oli muutettu aivan liikaa; extrahahmoja oli (edelleen) aivan liikaa; juoniaukot jättivät katsojan pelkkien arvailujen varaan.

Haluan aloittaa purkaukseni Jacksonin omasta lisäyksestä, haltiasoturineiti Taurielista. Kun ensimmäisen kerran kuulin hänen olevan uusi lisäys DoS:in, iskin pääni pöytään. Jo siinä kohtaa oli täysin selvää, että jonkinlainen rakkaushöperödraama on tulossa. Oikeassa olin: Taurielin hahmo lisättiin vain ja ainoastaan siksi, että muuten niin hienossa juonessa olisi rakkautta mukana. Vastaosapuoliksi päätyvät ketkäs muutkaan kuin itse haltiaprinssi Legolas sekä Seurueen toiseksi nuorin jäsen, Kíli Durin. Jopa Thranduil, joka yleensä ajattelee kansansa parasta ja tekee päätöksensä heidän hyvinvointiin perustuen, on tätä kimuranttia ”suhdetta” vastaan. Tauriel, joka on tarpeeksi korkeassa asemassa viettääkseen aikaa Thranduilin kanssa, on viettänyt kuusi vuosisataa kuunnellen Synkmetsän kuninkaan vihapuhetta kääpiöistä. Kuusisataa vuotta vietettynä johonkin näkökulmaan tottuneena, ja yhtäkkiä kaikki ”valaistuu” kolmessa minuutissa ja samantien kaavaillaankin romanssia kääpiön kanssa? Oh Jackson please. Luulin aluksi Taurielin olevan haltiaversio Sifistä kaikkine sarkastisine ja röyhkeine lausahduksineen, jotka voidaan vääntää jopa tilannekomiikaksi. Mutta ei – hänestä tehtiinkiin soturityttö, joka luulee uhmaavansa kuningastaan ajatuksen tähden, mutta uhmaakin häntä yhden miehen takia. 

Toinen asia, joka häiritsi jo trilogian ensimmäisessä osassa, on Azog ja Sauron. En vieläkään ymmärrä, miksi Azog on pitänyt tukkia joukkoon. Kyllä, hän on oikea hahmo jonka Tolkien mainitsee, mutta ei, hän ei ole alkuperäisen Hobitin juonen kannalta ollenkaan tärkeä. Tolkien ei edes mainitse häntä kertaakaan koko kirjan aikana, joten olisi mahtavaa tietää mistä Jackson tuotantotiimeineen on tyypin repäissyt. MISTÄ?! Sama juttu Sauronin kanssa: ihan kiva pikku alustus LOTR:iin (mitä varten koko Hobitti edes on olemassa missään muodossa – sekä iltasatuna Tolkienin lapsille että prologina LOTR:iin!), mutta ei muuten tärkeä. On kuitenkin pakko myöntää, että Gandalfin ja Sauronin ruumiittoman muodon välinen tappelu oli aika vakuuttava. Leukani loksahti aika pitkäksi aikaa auki. Sauronfuck. 

Takaisin kääpiöihin – erityisesti Ereboriin ja kääpiöt vs. Smaug -kohtaukseen. Olihan se aika vaikuttavaa katsoa, miten kourallinen aivan epätavallisen näköisiä kääpiöitä sekä yksi karvajalkahobitti herättävät monta vuosikymmentä käyttämättömänä olleen ahjon ja louhoksen henkiin muutamassa minuutissa jumalattoman kiireen alla. Kyllähän siitä yhden action-kohtauksen nopeasti kokosi, mutta itse juonen kannalta se oli täysin pelkkää erikoistehosteilla brassailua. Saattaa hyvällä tuurilla olla, että kultainen patsasThráinista (en ole ihan varma, mutta Thráinilta se näytti) oli Smaugin hyökkäyksen aikaan viimeistelyä vaille valmis, mutta jotenkin n. 20-metrisen kultapatsaan valmistuminen siten, että kulta on sisältä vielä sulaa, ei kuulosta kovin uskottavalta – huolimatta siitä, että kyseessä on Ereborin kääpiöiden käsityö. Ja voih: kulta ja Smaug. Kullan sulamispiste on 1064 °C – asteluku, joka on aika helppo lohikäärmeelle saavuttaa. SEN VALTAISTUINSALIN KULTAMÄÄRÄN OLISI PITÄNYT SULAA JOSSAIN KOHTAA EDES PINNALTA. Ja en vieläkään tajua, että millä ihmeen logiikalla Smaug pystyi lentämään muutaman sentin kultakerrokseen peiteltynä etenkään kun oli nukkunut muutaman vuosikymmenen kultanhiluihinsa käärittynä. 

Fíli, Kíli, Bofur ja Dori (en ole ihan varma) jäävät Esgarothiin. ANTEEKSI MITÄ?!. Pako Thranduilin vankityrmistä muutaman tunnin sisällä vankeutumisesta on jo itsessään loukkaus, mutta siitä seurannut jokitaistelu ja koko ”I took an arrow to the knee” -referenssi oli täysin aiheeton, eikä tuottanut mitään muuta kuin suuren naamapalmun katsojille. Hitto soikoon, kuinka vaikeaa on ymmärtää, että jos kirjassa lukee komppanian olevan suljetuissa tynnyreissään koko matkan ajan Esgarothiin asti, he eivät ole avoimissa tynnyreissä (on Valarin ihme, ettei kukaan kiepsahtanut ympäri) ja heittele örkkejä tai hirmususia kepeillä?

Jos Jackson tiimeineen kusee Kolmen Armeijan Taistelun täysin ja muuttaa kirjan lopullista ratkaisua, etsin sen miehen käsiini ja pidän oppitunnin siitä, kuinka elokuvia pitäisi tehdä. En tiedä onko rahasta todellakin tullut Jacksonille niin tärkeä asia, että hän on valmis uhraamaan todella hienon ja toimivan juonen saadakseen shekkiinsä muutaman nollan ylimääräistä, sillä LOTR-elokuvat olivat jokainen toimivia ja suht lojaaleja kirjojen juonelle. En ymmärrä. En vain ymmärrä.

Kaiken kaikkiaan on pakko antaa leffalle 6/10. Hyvä yritys, Jackson, mutta: Eca, a mitta lambetya cendelessë orcova. Úcarnet nin. 

Isovanhempieni takapihan nurkassa on vuosikaudet ollut keskimittainen kuusi. Puuhun ei ole koskaan kiinnitetty sen kummempaa huomiota, se vain on aina kököttänyt paikallaan, jaa siinä se. End of the story.

Edellisviikon torstain ja lauantain välillä kuusi oli kuitenkin kaadettu, joten lauantaina isovanhemmille mentäessä eteen avautui varsin paljas näkymä. Kesti hetkisen tajuta missä vika, mutta eniten järisytti huomata, miten asiaan kiinnitti kaatamisen jälkeen huomiota.

Pihassa tuoksui vastahoidettu metsä ja katkottu kuusi.

Kun sitä paljasta näkymää tutkiskeli hetkisen ajan, oli vaikea palauttaa mieleen entinen, kuusellinen näkymä. Kai se on joten psykologisesti todistettavissa oleva fakta, että konkreettisten asioiden entisen tolan unohtaa heti, kun tilalle tukitaan uusi näkemys. Jos oikein kunnolla lähtee musitin syövereistä onkimaan, kyllähän sitä löytyy muisto jos toinenkin, missä kuusi on ollut edes jotenkin osallisena – jos ei muuten, niin ainakin taustarekvisiittana. Tästä huolimatta on kovin vaikeaa kuvitella jo kerran menetetty tapaus takaisin paikoilleen, mikä pätee kaikilla elämän osa-alueilla.

Kuulemisiin!

UberFacts

Found this great little infographic today – Thought I’d share it with you! Have any suggestions? Tweet and follow me @KrisSanchez.

what-does-your-handwriting-say-about-you_51cb3586d1131-640x5093

View original post

((Teen tässä samalla ruokaa neljälle, joten varoitan jo etukäteen mahdollisista ajatus- ja kirjoitusvirheistä.))

Kävin tänään koulun jälkeen ensin K-marketissa hakemassa päivän ruokatarvikkeet, sitten Halpa-Hallissa etsimässä Ranska-cossiini housuja (löytyi!) ja vielä pikaisesti kirppiksellä katsomassa leffatarjonnan. Jatkoin takaisin kotopuolta kohden, ja muutamaa kiireistä minuuttia myöhemmin olin jo kääntymässä kotipihaan, kun jokin vieras asia kiinnitti huomioni täysin:

Ohi ajoi auto, jossa oli pelkääjän paikalla ikkuna auki. Tämän johdosta ilmassa kaikui hyvinkin selvästi veret seisauttavaa riitelyhuutoa. Ehdin erottamaan nippa nappa etupenkillä olleen tyttölapsen pelästyneen ja itkunsekaisen ilmeen, sillä lapsi katsoi ulos autosta juuri samassa kohtaa missä itse käännyin katsomaan taakseni. Valitettavasti tilanne oli sen verran nopeasti ohi, etten ehtinyt ymmärtämään nopeasti mitä oli tekeillä. Valitettavasti.

Vanhemmat, vaikka teitä kuinka vituttaisi, vaikka olisi ollut kuinka huono päivä tahansa tai oli lapsi sitten suoruiutunut päivän askareista kuinka välttävästi tahansa, älkää huutako sellaisella metelillä lapsellenne. Toistan vielä yksinkertaisemmin: ÄLKÄÄ HUUTAKO LAPSELLE (TAI PURKAKO OMAA MIELIPAHAANNE LAPSEEN). Lapsi on herkkä, vielä herkempi kuin aikuinen; lapsi kokee kaikki tunteet huomattavasti vahvemmin kuin aikuinen, ja tämä käsittää myös pelon ja häpeän tunteet. Lukekaa yksikin kurssi kehityspsykologiaa, jotta ymmärrätte yksittäisten(kin) tekojen merkittävyyden pidemmällä tähtäimellä.

Laittakaas kuvitellen: ette tiedä, mitä olette tehnyt väärin tai muutenkaan miksi teille turvaa ja kotoa edustava henkilö huutaa naama punaisena jostakin, jota ette ymmärrä. Olette nuoria vailla kokemusta elämän karuudesta, joten paineen alla ja tilanteen pelottavuuden takia purskahdatte itkuun. Saatte tästä hyvästä plakaksenne lisää huutamista, lisää sättimistä ja lisää syitä hävetä entistä enemmän. Ette pysty puolustamaan itseänne, koska teille ei anneta suunvuoroa tai teillä ei ole vielä psykologisesti riittäviä edellytyksiä siihen.

Sellaisessa tilanteessa te ette ole minkään arvoisia. Te ette ole mitään.

Tuntuuko vielä kivalta? Alkaako tulla muistoja mieleen – puolin ja toisin? Hyvä. Tämän harjoituksen tarkoitus on tuoda esiin tunteita sekä vanhemman puolesta että lapsen. Jos pienelle ihmiselle aiheuttaa useasti (kriittisen kasvun vaiheessa ja yleensäkin) rutkasti negatiivisia tunteita vahvistavia tuntemuksia, on lapsen psyykkinen kehitys vaarassa jäädä heikoksi. Lapsi saattaa alati potea pelkoa omasta olemuksestaan ja tavoistaan ja sen takia syrjäytyä/välttää sosiaalista kanssakäymistä vaativia tilanteita.

Vanhemmat, ajatelkaa tekemisiänne ja suhtautumistanne eri tilanteissa. Teidän tekonne vaikuttavat jälkikasvunne tuntemuksiin, ajatuksiin ja tekoihin vielä vuosikymmentenkin jälkeen.